torstai 9. maaliskuuta 2017

Isin tyttö

Aikoinaan morsian käveli isänsä käsikynkässä alttarille, jotta isä voisi luovuttaa hänet uudelle omistajalleen.  Jollei isä päässyt luovuttamaan morsianta, saattoi viran hoitaa joku muu miespuoleinen sukulainen.  Näin alttarille saattamisen historiasta kerrotaan esimerkiksi tässä hääoppaassa. Tärkeintähän toimituksessa oli se, että paikalla oli miesauktoriteetti, joka siirsi vastuun naisesta sekä hänen omistusoikeutensa toiselle miehelle. Tästä järjestetyn avioliiton ajatuksesta alttarille saattamisen (/luovuttamisen) perinne on saanut alkunsa.

Itseasiassa englanninkielisen "wedding" sanan alku "wed" on angolosaksista alkuperää, juontaen juurensa sanaan "pledge" tai "vow", eli vannoa. Tällä viitattiin siihen, että sulhanen vannoi naivansa tulevan morsiamen, tai sitä, että sulhanen vannoi maksavansa kaupasta morsiamen isälle. Sana "wedding" kokonaisuudessaan taas viittaa sanaan "wager", eli lahjus. Morsiamen isä teki sulhasen kanssa sopimuksen, jossa hänelle luvattiin morsianta vastaan kiinteistöjä, sosiaalista statusta tai jopa poliittista vaikutusvaltaa. (Lähde) Nykyäänkin yli puolet maailmassa solmittavista avioliitoista on järjestettyjä, pakkoavioliiton prosentuaalisesta yleisyydestä edes tutkijat eivät osaa sanoa varmuutta. (Lähde)

Meillä Suomessa järjestetyt avioliitot ovat harvinaisia. Ajat ovat myös muuttuneet monella tapaa, oli kyseessä sitten niin järjestetystä avioliitosta, tai sellaisesta niin sanotusta rakkausavioliitosta mitä Suomessa koemme perinteiseksi. Avioliitto nähdään nykyään yleisesti ottaen rakkauden ja/tai sitoutumisen sinettinä, ei liiketoimintana tai kaupantekona. Miksi kuitenkin niin moni morsian valitsee noudattavansa alttarille saattamisen perinnettä? Miksi minä olen yksi heistä?



Koen olevani itsenäinen nainen, ja olen pärjännyt omillani jo useamman vuoden ajan. Olen asunut tulevan mieheni kanssa yhdessä jo pitkään. Haluan kuitenkin, että isäni saattaa minut alttarille. En siksi, että koen isäni omistavan minut. En siksi, että koen hänen antavan tulevalle miehelleni omistusoikeuden minuun. En katso alttarille saattamista tässä henkilökohtaisen elämäni käännekohdassa historillisesta, ihmisoikeudellisesta tai feministisestä näkökulmasta. Tarkastelen alttarille saattamista rakastavana tyttärenä, joka kaipaa isänsä turvan ja läheisyyden elämäni tärkeään hetkeen.

Olen ollut onnekas, ja saanut kasvaa perheessä, jossa minulla on ollut rakastavat vanhemmat. Äidin rakkaudesta saisin kirjoitettua useammankin blogipostauksen, mutta pitäytykäämme isä-aiheessa tällä kertaa. En ole aina ollut kaikesta isäni kanssa samaa mieltä, ja elämänkatsomuksemme ovat monin tavoin melko erilaiset. Olen kuitenkin arvostanut häntä, ja ihaillut hänen tapaansa luottaa siihen, että elämä kantaa. Niin minäkin olen aina voinut luottaa siihen, että hän tekisi kaikkensa, jotta olisin turvassa ja onnellinen. Kun aloimme miettimään häitä ja sitä missä juhlimme, sanoin Killianille, että minulle on tärkeintä, että isäni pääsee paikalle, ja että hän saa saattaa minut alttarille. Tuolloin elimme aikaa, jolloin pelkäsin, että näin ei kävisi.

Minulle on kunnia saada kävellä alttarille ihmisen kanssa, jota pidän hienoimpana ihmisenä jonka olen koskaan tavannut. Ihmisenä, joka on aina onnellinen, joka ei koskaan pelkää, eikä ikinä jää murheeseen kiinni. Ihmisenä, joka on kuin muuri, joka ei kaadu kovimmissakaan myrskyissä. Ehkä minäkin; murehtija ja pelkääjä, osaisin siinä hetkessä olla ja nauttia.  Ja kun saan tuon muiston itselleni,  aion sen säilöä ja sitä vaalia. Ehkä se kantaa myös elämän muissa jännityksen hetkissä.

1 kommentti:

  1. Kuulostaa tutulta, kirjoittelin itsekin samasta aiheesta jonkun aikaa sitten ja ajatukseni ovat hyvin samanlaiset, eli ennemmin haluan isän tueksi jännittävään hetkeen. :) tosi hyvä kirjoitus!

    VastaaPoista